Kuten juhannuksen jälkeen oli ollut tapana, oli keskiviikkoilta 10. heinäkuuta myöskin aurinkoinen ja lämmin. Luukin ulkoilualueelle kokoontui kymmenkunta sammari-ihmistä ja huomattavasti lukuisampi joukko koiria. Joukossa kolme vääränrotuistakin. Kaikki olivat pukeutuneet asiallisesti mukavin retkeilyvarustein, paitsi allekirjoittanut, jolla oli jalassaaan liian uudet lenkkarit. Ja kaikki arvaavat lopun.Tunnustan tässä nyt julkisesti, etten ottanut etukäteen selville maastolenkin pituutta, enkä koirien uimarannan laatua. Puhelimessa ei tällaisia tule kysyneeksi, tai tiedot ovat harhaanjohtavia. Liikkeelle lähtiessämme tiesimme kuitenkin, että edessämme olisi lähes 10 km:n taival. Reppu selkään ja tien päälle. Huoltojoukkomme kaarsi valmiiksi nuotiopaikalle vanhuskoiran kanssa tekemään nälkäisille vaeltajille hyvät hiillokset valmiiksi.

Maasto Luukissa on metsäistä ja korpikuusten varjostamaa (onneksi!). Pieniä, kirkasvetisiä järviä on runsaasti ja koirille riitti juomavettä. Koirille tarkoitettu (tai minulle kerrottu) uittopaikka oli melkoinen pettymys. Oma isompi blondini ei ollut eläessään uinut (kohta 5 v), ja ajattelin kokeilla hänen taitojaan. No, 45 kg pyreneläistä pullahti äkkisyvään järveen, eikä suostunut kastelemaan edes varpaitaan seuraavalla uintireissullamme meren rannalla. Se siitä sitten. Sihteerikkömme oli raahannut paikalle myös varsinaisen vesipedon, nöffin. Voitte kuvitella kuinka vaikeaa oli saada tuo massa POIS järvestä. Taisi siinä kastua mamikin. Osa samojedeista kahlaili ja osa ui oikein mielellään. Vesi roiskui turkeista sen verran ahkerasti, ettei kukaan kaksijalkainen tainnut ihan kuivana pysyä.

Kesäkävelyn osanottajia

Uimaretkien jälkeen jatkettiin patikointia ja saavuttiin lopulta valmiin hiilloksen ääreen paistamaan makkaroita ja lepäämään hetkeksi. Jalkoja huollettiin ja uimassakin taisi joku kaljumpikin käydä. Ja nöffi pelastamaan….

Tauon jälkeen oli jäljellä vielä muutamia entistäkin raskaampia kilometrejä parkkipaikalle. Ylitimme pitkospuita ja vastaantulijoiden kanssa oli hiukan teknisiä vaikeuksia kun koirat täyttivät koko tilan aika huolella. Onneksi kukaan koirakauhuinen ei tullut vastaan sillä kertaa. Joukkiomme oli tässä vaiheessa jo hajaantunut sangen eri tahtiin kulkeviksi pikkuryhmiksi, mutta kaikki pääsivät kuitenkin metsästä pois ennen vähäisen pimeyden tuloa. Olipa mukava nähdä auto ja istua sen kyytiin kun oli vielä kerran juottanut koirat ja pakannut ne takaluukkuun. Yllättävän hyvin koko porukka jaksoi loppuun asti. Edes 10½ vuotias sammari-mummeli ei edes hidastanut vauhtiaan matkan aikana. Kyllä näissä kaupunkikoirissakin (ja ihmisissä) on sitkeyttä ja lihasta, millä selvitään pidemmistäkin retkistä ilman kummempia ongelmia. Ei siis ole hukkaan heitettyjä ne kilometrit, joita olemme vuosia tahkonneet.

Päätettiin kokeilla samanlaista kävelyretkeä myös tulevana syksynä. Tulkaa mukaan koirinenne, mökkeilykausi on jo ohi silloin ja voimme kokoontua suuremmalla porukalla. Aiheesta lisää jossakin tämän lehden sivuilla.

“Väsynyt, mutta onnellinen” Hanne Ahola

SamSanomat 3/2002